Näihin kuviin, näihin tunnelmiin...

Huomenna tulee viikko siitä, kun palattiin reissusta. Mitä jäi käteen?

Ensinnäkin: huippu reissu! Ihan yksi parhaista. Vietnam on mukava maa: ei vielä liikaa turistinen, perusystävällistä meininkiä mutta liika pokkurointi puuttuu, paljon nähtävää, hyvää ruokaa, halpaa. Tarvitaanko muuta???

Yhdellä Aamulehden palstalla voi raportoida tapahtumia, juhlia ym. ja siellä aina kysytään "säilyikö sopu?" No, vaikka tämä ei mikään varsinainen parisuhde-blogi ole, niin voin todeta, että sopu säilyi. Itseasiassa Petri ihmetteli

 toiseksi viimeisenä päivänä, että ei ole vielä saatu oikein kunnon riitaakaan aikaiseksi. Vielä ehtis! Ei viitsitty, kun oltiin lomamielellä. Muutenkin päästiin heti lomafiilikseen, eikä arkiasiat pyörineet mielessä.

Yhdistelmä Saigon - Hoi An - Saigon toimi hyvin. kaupungin vilinästä ja mopojen piirityksestä oli mukava päästä maaseudun rauhaan. Se että rantaa ei todellakaan ollut, ei haitannut lopulta yhtään. Etenkin kun löydettiin ne pyörät! Mut on luotu pyöräileen mummopyörillä. Ja pelkästään tasaisella. Ja pelkästään +23-26 C ja auringonpaisteessa.

Hotellivalinnat oli hyvät, vaikka vähän ensin emmin, että olisko pitänyt valita kalliimpi vaihtoehto. Saigonin Vien Dong oli hyvällä, keskeisellä paikalla ja muutenkin OK. Aamupala ei parhaita, mutta so what. Kahden päivän omakustanteinen New Word Saigon osui hyvään saumaan: saatiin vähän altaalla väriä pintaan, Petri pääsi uimaan ja vieläkin muistelen sitä kahden tunnin "complimentary hors d'oeuvres" ja kuohareita... Piti oikein tarkistaa googlesta taas toi hors-juttu oikeinkirjoituksineen. Pari päivää riitti ihan hyvin, muut meni ongelmitta siinä perus-turistihotellissa.

 Hoi Anin River beach hotelli oli myös ihan nappivalinta. Kun uima-altaan minimaalisuudesta selvittiin pystyttiin nauttimaan ihanasta terassilta avautuvasta jokinäkymästä. Hoi An oli tosi tuulinen alkuvuodesta ja rannalla oleviin hotelleihin tuuli osui todella eli joen varressa oli kuin herran kukkarossa. Tuulesta ei tiennyt mitään ennen kuin meni rannalle, jossa laineet löivät barrikadien yli.

Pyöriä olen mainostanut jo varmaan kyllästymiseen asti, mutta silti on pakko jatkaa. Pyörillä näkee niin paljon enemmän kuin kävellen ehtisi tallaamaan - ainakin tällainen konkkajalka. Plussaa oli, että pyörät oli ilmaiset. Muuten olisi tuskin vuokrannut pyörää käydäkseen syömässä.

 Rahaa vaihdettiin 500€ ja se riitti kahdelle viikolle ruokiin (syötiin joka päivä sekä lounas että päivällinen), juomiin (oluet, kaffet, GT:t), taksimatkoihin, pikkuostoksiin ja runsaisiin tuliaisiin. Ja tuo oli siis vitsi kuten tutut arvasi. Mitään tuliaisia ei tuotu tälläkään kerralla. Ostettiin kyllä viimeisillä dongeilla Kit Katia lentoasemalta Nupulle, mutta puolet syötiin koneessa ja loput puolet täällä kotona.

Tavaraa ja vaatteita oli sopivasti: Petrillä yhdet sortsit liikaa. Lehdet ja kirjat luettiin just sopivasti. Yksi yhteinen kassi riitti, 18 kg.

Annika ja Kimmo oli loistavaa matkaseuraa - mikä ei tietenkään ollut yllätys. Viimeistään illaksi tehtiin aina ruokatreffit ja jaettiin monia hyviä hetkiä, keskusteluja, naurua ja hyvää & rentoa oloa. Tulevaakin suunniteltiin. Kiitos <3

Reissussa vahvistui into lähteä reppureissuun jonnekin sinne itään päin. Mikä vapaus olisi ottaa vaan passi, hammasharja, bikinit ja reppu selkään ja suunnata vaikka Indonesiaan. Pelkät käsimatkatavarat ja siitä vaan sukkana koneesta toiseen, veneestä bussiin. Jotkut pelottelee, että mitä vaan voi sattua, mutta voi se helikopterikin pudota päähän. Turha sitä on jäädä odottelemaan.

Petrin toive olisi suunnata seuraavaksi Kiinaan. Sieltä ei voi ihan tällaista blogia pitää, koska luin että siellä ei toimi naamakirja eikä bloggeri. Mutta vuodatus.net toimii! Tai ehkä sitä jo kesällä on suuntana Saksa - Tsekki... Matkakuumeeseen ei paljon buranat auta.

Kiitos kaikille blogia lukeneille ja kommentoinneille. Kiitos etenkin äitille, joka lähetti niin ihana viestin, jossa kiitti blogista, että ihan tuli itku Vietnamissa silmään. Ja kiitos myös Nupulle  - hienosti selvisit. Pienet miinukset siitä, että et kertaakaan lukenut tätä blogia. 5€ jäi lunastamatta.

Home, sweet home!

Viimeinen yö Saigonissa meni vähillä unilla. Minä en nukkunut muuten vaan ja oikein kunnon migreeni herätti Petri ennen neljää. Onneksi lääkitys oli kohdallaan ja matkaan päästiin 5.45. Hotellin vastapäisessä puistossa oli jo aamujumpat täydessä käynnissä - siis ennen kuutta! Tai chi - tyylisen venyttelyn ja paritanssien lisäksi suosiossa ja lanteiden ja käsien vatkaus discojytkeen tahtiin. Aikataulujen puolesta Vietnam olis siis ihan mun maa, mutta voimistelu-osuuden voisin passata.

11, 5 tunnin lento meni yllättävän äkkiä. Saatiin se suomalainen puhekone edellä olevalle penkkiriville ja oltiin ensin kauhusta kankeina. Onneksi sen tyypin kaverit oli toisella puolella konetta ja ei se sentään yksin saanut puhetta aikaan. Meillä oli tarkoitus nukkua, kun oli yöunet jääneet vähiin, mutta molemmilla oli niin hyvät kirjat, ettei uni tullut silmään.

Lentokentällä halattiin vielä matkakumppanit. Itku tuli silmään meillä sielunsiskoilla. Petri tuuppasi pösössä kaasun pohjaan ja kohta jo oltiin kotona. Nuppu oli lähtenyt kavereilleen, oli kyllä kysynyt oikein luvan etukäteen, kun tiesi että oltiin tulossa. Täytyy sanoa, että vaahtoaminen ja yksityiskohtainen ohjeistus keittiön siisteydestä oli tuottanut tulosta. Tai sitten mummi on käynyt. Tai Nina on tehnyt yllätyshyökkäksiä. Yläkerran aula oli sitten toista maata, voi herrajjestas sentään. Kun olis voinut kävellä siitä silmät kiinni ohitse, mutta kun en olis muuten löytänyt vessaan enkä makkariin.

Nyt on kamat purettu. Pyykki odottaa pesemistä. Postipinot purkamista. Riisipaperihattu tuli ehjänä, pieniä kauneusvirheitä (=lommoja) oli, mutta niinhän meissä kaikissa. Muutkin ostokset on paikoillaan - eli vyö ja rantarätti. Ai niin, meinasi unohtua. Myihän ne taas sitä popcorn-suklaata koneessa ja kaksi levyä ostin. Ihan vaan pari palaa oon syönyt...

Nyt sitten koitetaan kääntää rytmiä. Kello on nyt Vietnamissa kohta 3 yöllä ja tässä vielä keikutaan. Petri luovutti hetki sitten ja aloin juuri kuunnella mistä kuuluu ihan hirveä piippaus. Kiersin koko koko huushollin ja sehän oli Petrin herätyskello!! Mies nukkuin täyttä unta ja kello huusi korvan vieressä. Upeat unenlahjat!

Viimeistä viedään

Hotellin munakokki ei ollut aamulla oikein vireessä ja piti paistattaa munat oikein kahteen kertaan. Raaka valkuainen ja keltuainen lilluivat desilitrassa öljyä... Mahtoiko sen pannun alla olla mitään liekkiä? Aamupalalla ollaan keskitytty muniin monessa muodossa ja hedelmiin. Dragon fruit on ihan parasta ja Petrin mielestä mango. Tosin tässä hotellissa ei mango kuulu valikoimiin. Leivänpaahtimet ovat lähinnä leivän lämmittimiä. Ainakin neljä kertaa saa leipänsä laitteessa pyörittää, jos yhtään ruskeaa väriä haluaa pintaan. Kahvi on poikkeuksetta hyvää.

Saiginissa ei lämpö laske yölläkään alle 20, joten vaikka kuinka aikaisin lähtee liikkeelle, niin hiki on pinnassa. Mutta tietenkään ei valiteta. Lähdettiin kahdeksan jälkeen Saigonin omatoimiselle kävelykierrokselle ja ensimmäisenä poikettiin Ben Thanin markkinoille. Sieltä olisi saanut ostaa kaikein mitä ihminen tarvitsee - ja etenkin sen, mitä ei tarvitse. "Anything for you Sir?" Jos mies on mukana, ensisijaisesti kaupataan kaikki hänelle. Hyvin tiedetty. Mitään ei ostettu.

Päätettiin katsastaa myös yksi ostoskeskus. Tai toisessakin pyörähdettin pari minuuttia, mutta Dior ei nyt oikein ole meidän juttu, joten pikaisesti takaisin kadulle. Vincom centerissä oli ihan kohtuuhintaista länsimaista tavaraa ja kauppoja Mark & Spenceristä lähtien. Kaksi alinta kerrosta oli kahviloita, ravintoloita ja videopelipaikkoja. Juotiin kaffet Highlands coffeessa, joka on iso kahvilaketju täällä. Siellä tilattiin poikkeuksellisesti tiskiltä ja mukaan sai härpäkkeen, joka häytti kun tilaus on valmis. Sellainen nähtiin ensimmäisen kerran Legolandissa, olisiko ollut vuosi 2008... Ja kyl maar sitä silloin ihmeteltiin. Ei meillä maalla  (= Nokialla) sellaisia ole vieläkään.


Mitään ei ostettu osotoskeskuksestakaan, joten mentiin tuhlaamaan rahaa Bitexco Financial Towerin näköalatasanteelle. Hissimatka 49. kerrokseen maksoi 200 000 dong hengeltä eli 20 halpaa kaljaa kuten Petri totesi (=8€). Hissi oli extranopea ja pikkusen piti jäädä nojaileen seinään, kun hissitauti meinasi yllättää. Reippaasti kuitenkin liikkeelle heti, kun lattia pysyi paikallaan horisontissa. Torni on valmistunut 2010, kerroksia on 63 ja korkeutta 262 metriä. Pari kerrosta näköalatasannetta ylempänä on helikopterikenttä, joka on 22 metriä pitkällä ulokkeella. Sinne olis pitänyt päästä!

Kaupunkikieroksen jälkeen olimme tehneet lounastreffit ja kokeiltiin eilen tapaamamme suomalaismiehen suosittelemaa ravintolaa. Mies oli ollut reissussa pari kuukautta jo ja kertoi, että Vietnamese cuisinessa Bui Vien kadulla on paras ruoka. Täytyyhän paikallistuntemukseen luottaa, mutta... Makuasioista ei tietenkään voi kiistellä, mutta nuudeliannoksen selleri kyllä kruunasi muutenkin suht mauttoman ruuan. Selleri on mulla TOP 3:ssa kanaviilokin ja sipatin kanssa. Lisäksi käsienpyyhkimiseen tarkoitetuista kosketuspyyhkeistä veloitettiin erikseen. Pyyhkeet tuli pyytämättä kuten Jäätteenmäen faksi. Mojitot oli sentään ihan kunnolliset.

Yritettiin vielä lounaan jälkeen shoppailla, mutta jäi yrittämiseksi. Ei vaan pysty. Viimeiselle illalle oltiin sovittu, että mennään Annikan ja Kimmon kanssa samaan paikkaan syömään kuin ensimmäisenä Saigonin iltana eli Barbeque Gardeniin. Tosin valittiin toinen saman firman paikka vähän lähempänä hotellia. Matkalla syömään nähtiin jotain ihmeellistä! Ensin katu oli täynnä valtavia matkalaukkurullakoita, sen jälkeen kasattavia telttakatoksia ja monenlaisia peltilaatikoita. Yhtäkkiä ymmärsimme, että Ben Thanin markkinoiden sulkeuduttua rakennuksen ympärille kasattiin kymmeniä ravintoloita käsittävä ravintolamaailma. Kymmenessä minuutissa. Voi veljet sitä showta! Osa vei kärryjä, joissa oli keittiötarvikkeet, pöydät ja muovituolit sulassa sovussa, juosten oikealle paikalleen. Osa kaahasi mopoilla kuin hurjapäät ja vetivät perässään telttakatosta. Ihan parasta teatteria tai reality-ohjelmaa ilmaiseksi.

Barbeque Gardenista saatin viimeinen vapaana ollut pöytä ja päästiin grillamaan taas ruokamme pöydän keskellä olevan kaasugrillin päällä. Oluesta puuttui hiilihapot ja tarjoilu vähän kangerteli, mutta menköön kiireen piikkiin. Yrityksen puutteesta ei voi syyttää. Pienenä vinkkinä kuitenkin, että toimintaa helpottaisi huomattavasti, jos ravintolassa olisi enemmän kuin yksi pullonavaaja. Ruoka oli kuitenkin hyvää ja kokemuksena voi ilman muuta suositella.

"Kantabaarissa" otettiin vielä reissun viimeiset GT:t ja haikeina lähdettiin pakkaamaan. Vietnam jää kohta taakse, mutta onneksi on tukku ja toinenkin ihania muistoja ja varmaan toistatuhatta valokuvaa. Ja tietysti matkailun merkeissä syntynyt ja vahvistunut ystävyys. Kiitos matkakumppanit A&K <3

Aamulla kello soi tätä aikaa 4.45. Lento lähtee yhdeksän jälkeen ja Suomessa ollaan iltapäivällä viiden aikaan. Lentoaikaa 12h 30min. Good night Saigon! Vai oliko se Ho Chi Minh city?

PS. Nupulle vinkkinä, että viimeistään nyt kannattais alkaa siivoon :)

Takaisin lähtöruutuun

Koko Hoi An itki, kun me jouduttiin lähtemään. Vettä tuli aamulla taivaan täydeltä. Läämmintä oli kyllä reilusti yli 20, kunnes päästiin bussiin joka vei meidät lentoasemalle. Vietnamin busseissa on ilmastoinnissa vain kaksi asentoa ON ja OFF. Ja se on todellakin ON!!! Voi olla prempi kuin se OFF, mutta ei voi tietää koska pakastimessa on matkustettu joka kerta.

Lentoasemalla tankattiin ensimmäisen kerran länsimaista mössöä eli Burgen Kingin Whopper-ateria. Lisäpekoni maksoi saman verran kuin olut katukuppilassa. Lentoasemalla on lentoasemahinnat. Kone lähti ajallaan ja pysyi kasassa, vaikka kattopaneeleita oli lupaavasti teippailu paikoilleen.

Bussimatkalla jouduttiin samaan bussiin maailman rasittavaimman suomalaismiehen kanssa. Tällä reissulla on mies, joka puhuu taukoamatta. Siis todellakin taukoamatta. Sekä sisään- että uloshengityksen aikana ja siinä välissä. Ajatus voi katketa, mutta juttu ei. Erityisesti mies on kiinnostunut vanhasta suomalaisesta iskelmämusiikista (Kuka lauloi? Kuka teki?) sekä mahdollisesta hierontapaikkatarjonnasta. Kun mies jäi bussista, niin koko muu väki puhkesi aplodeihin :) Jos tämä keski-ikäinen mies on jonkun tämän blogin lukijan tuttu, niin voitte vinkata että vähän vähempikin riittäisi.

Saigonissa saatiin Vien Dong hotellissa sama huone kuin viimeksi. Hyvä niin, koska huone on sisäpihalle (=valokuiluun), mutta minkä näköalassa häviää sen nukkumisrauhassa voittaa. Kadun puolen huoneet ovat kuulemma tosi meluisia läpi yön, kun tuhat mopoa pörrää ikkunan alla.

Illalla etsittiin ruokapaikkaa taas TA:n vinkkien avulla. Olin bongannut ravintola Vy Da Quanin, joka sijaitsi osoitteessa 62 Ly Tu Trong. Tää on kyllä mielenkiintoinen kieli... Löydettiin paikka, mutta ensimmäinen reaktio oli, että ei se tämä voi olla. Vilkkaassa kadunkulmassa, jatkuvan liikennevirran ja tööttäilyn keskellä, skottereiden keskellä matalia puupöytiä ja niiden ympärillä vaaleansinisiä minikokoisia muovituoleja. Täynnä paikallisia, ei yhtään turistia. Pöydän puhtauskin oli vähän niin ja näin.

No, jäätiin sitten kumminkin ja tilattiin tarjoilijan suosituksesta isoja grillattuja katkarapuja yhteensä kokonainen kilo. Ja siitä se hyörinä alkoi! Rapujen saavuttua tarjoilija näytti miten niitä perataan ja innostui perkaamaan Kimmon rapuja niin, että hyvä kun itse ehti väliin ollenkaan. Lisäksi lautasia tyhjennettiin perkeistä, tuotiin käsienpesuvettä vadillinen ja lähes syötettiin rapujen kanssa tarjottuja lehtiä. Arvoitukseksi jäi mitä tuo pienen limoviikunanlehden näköinen kasvi oli. Näytti olevan samaa lehtivihreää kuin käsienpesuvedessä... Kierrätystä?

Kun kaikki ravut oli syöty ja tuli laskun aika, niin lasku ravuista ja kuudesta oluesta oli 720 000 dong eli n. 30€, 15€ per pariskunta. Annettiiin reilut tipit ja tarjoilija ei meinannut edes uskaltaa koskea rahoihin, vaan nauraa kihersi ympärillämme. Kun tarjoilija vihdoin suostui ottamaan rahat, iloitsi koko ravitola, tarjoilijat halaisivat toisiaan ja hymyilivät meille kilpaa Hangon keksin kanssa. Tuli tunne, että söimme kalleimman annoksen mikä siinä paikassa oli vielä myyty. Hyvä mieli tuli kaikille. Kulmakuppilassa vielä yhdet ja sitten nukkumaan. Huomenna on viimeinen päivä täällä Saigonissa, perjantaina kun bussi hakee jo 5.45.

Kreikan poikien liima pitää!

Viimeinen kokonainen lomapäivä täällä Hoi Anissa alkoi pilvisenä, mutta paransi kuin sika juoksuaan ja ennen puoltapäivää paistoi aurinko täydeltä terältä. Otimme parin päivän tauon jälkeen taas pyörät ja suuntasimme riispeltojen ja paikalliasutuksen pariin. Välillä oltiin kartalla, välillä iloisesti hukassa ja täydellisessä umpikujassa.

Riisiviljelyksien lisäksi nähtiin monta ryytimaata ja täytyy sanoa, että täällä ovat kyllä kasvimaat niin hyvin hoidettu ja rivit niin viivasuorat, että viivotinta on taatusti käytetty. Melkein jää äitikin toiseksi - siis melkein.

Aikamme harhailtuamme olimme taas vanhassa kaupungissa. Nyt kun on vähän rusketusta pinnassa eikä jää kaikkea pällistelemään, myyjätkin jättävät enempi rauhaan. Täällä on yksi myyntituote ylitse muiden: kolmiulotteiset onnittelukortit. Vähän on samaa tyyliä kuin Hoitokodin kädentaitotiimillä, mutta ei tietenkään niin hyviä. Korttien lisäksi toiseksi suosituin kauppatavara on aurinkolasit (aidot reibanit), kolmas riippumatot. Kaupustelijoista etenkin korttimyyjät ovat sitkeitä mutta ystävällisiä. Yleensä "No thank you" riittää. Toisin kuin Hurghadassa, josta mulla on vieläkin ikuiset traumat. Samoin Turkin Kusadasista vuodelta 88. Sinne ei pysty enää menemään.

Kaupoista lähes puolet on räätäleitä, lisäksi on kenkäkauppoja ja perinteistä turistikrääsää. Sekä erilaisia värikkäitä lamppuja ja lyhtyjä.

Rahaa täällä ei saa "normaalielämään" menemään kovinkaan paljon, koska esim. syöminen on niin halpaa. Pääruuaat kahdelle 6-12€. Ja olut 0,60-1,20€. Larue on paikallinen olut täällä Hoi Anissa ja hyvää lomajuomaa tällaisellekin, jolle ei kalja kotimaassa maistu. Viini on huomattavasti kalliimpaa. Paikallinen Dalat-viini kaupassa n. 4€ pullo. Ihan juotavaa, vaikka ei ehkä asiantuntijoihin tekis vaikututusta. Nyt on vaan ilo, kun ei ole asiantuntija. Illalla taksi vanhaan kaupunkiin maksaa n. 3€. Me maksetaan yleensä meno ja Annika ja Kimmo paluukyydin, joten täähän on pelkkää säästöä. Lisäksi saa ihan maailman parasta päivällisseuraa. Sitähän ei voi rahassa mitata <3

Iltapäivällä ehdittiin ottamaan aurinkoakin terassin edustalla joen varrella ennen kun lähdettiin yhdessä syömään vanhaan kaupunkiin. Olin bongannut tällä kertaa Tripadvisorista Streets nimisen ruokapaikan, suosikkikatuni Le Loin varrelta. Le Loi on suosikki katu siksi, että sen nimi on ainoa minkä suomalainen voi muistaa. Muut ovat tyyliä "Duong Phan Chau Trinh", ei toivoakaan. Ruokakin oli ravintolassa hyvää, joten TA ei pettänyt. GT:n saamisessa oli sen sijaan vaikeuksia, koska ensimmäisessä baarissa tuli pelkät tonicit! Kun Kimmo kysyi "Where is GIN?", kolme tarjoilijaa oli aivan hämmästyneitä, että mistä nyt on kysymys. Oli pakko vaihtaa paikkaa.

Lähetin myös kynttilän virran vietäväksi. Juuri tänä iltana kynttilän mukana lähti lämpöiset ajatukset rakkaalle ihmiselle sinne jonnekin <3 Sitten vielä hotellille heittelemään kamoja kassiin, huomenna meidät haetaan hotellilta klo 9.45. Pakkausta hakaloitti Petri ostama riisinpoimijan hattu, joka ennakkosuunnitelmien vastaisesti ei mahtunutkaan käsimatkatavaralaukkuihin. Ei muuta kun hattu täyteen likapyykkiä, hattu ruumaan menevään kassiin ja sormet ristiin.

PS. Kyllä ne Kreikan pojat osaa vaan liimat tehdä! Ei yhtään ollut sandaalin pohja irronnut, kun aamulla testasin. Taisi olla se Petrin kokeilema Erikeeper mikä siellä pohjan välistä tursusi.... Kyllä näillä kengillä vielä yhden tuhat kilometriä talsii.

Täydenkuun aikaan

Aamu valkeni pilvisenä, tällä kertaa aivan oikeasti. Lämpöä kuitenkin ihan t-paita kelin verran. Lähdettiin jo seitsemän jälkeen aamukävelylle etsimään riisipeltoa, että saatiin otettua Petristä kuvia uuden hatun kanssa. Petri osti paikallisten käyttämän riisipaperihatun. Tai onko se nyt riisipaperia, mutta jotain kevyttä ainetta kumminkin. Hatusta Nuppu saa uutta virtaa bändireeneihin, joissa on käytössä jo Bob Marley baskeri ja Turkista tuotu punainen fetsi.

Mentiin summamutikassa pikkutietä ja päädyttiin riisipellolle. Matkalla ohitettiin paikallisten tori, jonka edustalla myytiin kukkia ja siitäkin piti kuva ottaa. Täällä pikkutiet on usein betonia, meikäläisittäin kevyen liikenteen väylän levyisiä ja yllättävän hyväkuntoisia. Koirat pitää hyvää vahtia taloissa, lehmät syö ruohoa hautausmaalla, kanat ja kukot tulee kaakattaen ruuan toivossa ja rotat vilistää nurkissa. Tällä reissulla on nähty muuten enemmän rottia kuin millään reissulla. Tuntuvat olevan aika kesyjä. Ja hyvinsyöneitä. On nähty myös hengityssuojaimia enemmän kuin millään reissulla. Täällä suurimmalla osalla naisia ja lapsia on hengityssuojain, ainakin mopoa ajaessa ja bussissa. Suojaimet ovat suurimmaksi osaksi kangasta ja värejä ja kuvioita on Hello Kittystä ja psykedeelisiin raitoihin. Muutama sairaalaversiokin on näkynyt. Kun tämän olisi tiennyt etukäteen...

Heti kun saatiin kuvat otettua (siis todellakin kuvat eli kameralla ja kahdella eri puhelimella), niin alkoi sade. Jäätiin hetkeksi pitämään sadetta puun alle, vaikka mopoa korjannut nuori mies kyllä ystävällisesti viittilöi, että sisällekin voi tulla. Ei menty tällä kertaa.

Matkalla hotellille sade alkoi uudelleen ja kymmenisen minuuttia tuli vettä kuin tropiikissa. Samoksella liimaamistani kengän pohjista toinen alkoi ihmeellisesti kuohua valkoista vaahtoa. Ei kai vaan Kreikan pojan liima petä mua! En tiedä vielä miten kävi, koska kengät saavat rauhassa kuivua aamuun. Teen mitä tahansa, etten vaan joudu niistä luopumaan. Pitkin päivää vielä pilveili ja muutaman kuuronkin ripsautti. Silti pystyttiin aurinkoakin hetken ottamaan - tai sanotaan, että puolipilveä.

Otettiin tämä päivä ihan levon kannalta, luettiin ja suunniteltiin seuraavia reissuja. Iltapäivällä käytiin kävelemässä rannalla. Hotellilta vajaa kilometri eteenpäin on rantaa sen verran jäljellä, että sitä pystyy hyvin kävelemään. Siitä pohjoiseen  ranta on suht kunnossa. Tosin hiekka vaikutti aika mustalta, kun sen pitäisi kuvauien mukaan olla valkoista. Rannalla oli kalastajien ison kookospähkinän näköisiä veneitä. Vaikea kuvitella miten ne pystyy pinnalla tässä aallokossa, tänäänkin tuuli oli aikamoinen. Mutta ne tekee jotka osaa. Minä pysyn siis tukevasti maalla.

Illalla vanhassa kaupungissa oli täydenkuun juhla. Juhla on siis aina täydenkuun aikaan, nyt siopivasti 2.2. Meillä kävi todellinen munkki, kun satuttiin tänne! Juhlan aikana Vanhan kaupungin keskustasta sammutetaan kaikki sähkövalot ja kaupunki valaistaan vain erivärisillä lyhdyillä. Lisäksi jokeen lasketaan virran vietäväksi paperilyhtyjä, joiden sisällä on kynttilä. Lyhdyt lähetetään edesmenneiden rakkaiden muistolle. Annika ja Kimmo laskivat omat lyhtynsä veteen, kaunista... Me tyydyttiin lähettämään lämpöisiä ajatuksia.

Huomenna on viimeinen kokonainen päivä täällä Hoi Anissa. Toisaalta aika on mennyt nopeasti, toisaalta tuntuu että ollaan lomailtu jo pitkään. Ajantaju on kadonnut. Viikonpäiviä ei meinaa muistaa millään. Pääasia on, että muistaa liikkeelle lähtiessä että on rahapussi, kamera ja puhelin. Ja että 100 000 dongia on 4€. Ja huoneen avainkin olisi hyvä muistaa. Kerran on vaan unohtunut.

Rantaraportti osa 2

Aamulla retkibussi haki Petrin kokopäiväretkelle Hueen. Koko päiväksi oli kaikissa ennusteissa luvattu sadetta. Aamu olikin pilvinen ja tuulinen, mutta sateesta ei ollut tietoakaan. Itse lähdin katsastamaan miten rannan remontti etenee. Rannalle oli jossain vaiheessa tehty pari metriä meren pinnan yläpuolelle nouseva rauta-aita (larseneja sanoi Petri) ja sen taakse satamäärin hiekkasäkkejä. Nyt oli ilmeisesti todettu, että rakennelma ei kestä meren painetta ja rauta-aitaa oli ainakin osin jo poistettu. Aallot löivät iloisesti rakennelman yli joka tapauksessa.

Täytyy todella toivoa, että löytävät jonkun ratkaisun tähän. Onhan täällä onneksi paljon nähtävää ja koettavaa ilman rantaakin, mutta ainakin nuo säkit, metallitolpat ja kaivinkoneet pitäisi saada rannalta pois. Vaikka ei sitten mitään rantaa olisikaan. Turismin kannalta huono juttu. Rannalta kaikkoavat hotellit ja elämä keskittyy siten pikkuhiljaa vanhaan kaupunkiin, joka sekään ei määräänsä enempää porukkaa vedä.

Aurinkokin ilmestyi uhmaamaan sääennustuksia ja pääsin aloittelemaan matkapokkariani Delhin kauneimmat kädet. Just tollasta keski-ikäisiin vetoavaa materiaalia totesi Nuppu, kun ostin kirjan kauppareissulla. Tykkään!

Olin tehnyt lounastreffit vanhaan kaupunkiin eli pyörä alle vaan ja menoksi. Lukkoa piti räpeltää mennen tullen minuttitolkulla ihan ite, kun "James" ei ollut paikalla. Kierreltiin hetken vanhaa kaupunkia Annikan ja Kimmon kanssa ja poikettiin syömään rannan ruokapaikkaan. Rapu-kasvis-pähkinä hässäkkä oli maistuvaa, samoin hotellihuoneessa nautittu lähes viimeinen pala popcorn-suklaata. Itsehillintä ei selitä sitä, että suklaata on vieläkin. Suurin syy on se, että unohdin sen olemassaolon. Petri oli piilottanut jääkaappiin! Miinuspuolena se, että hampaasta lohkesi lähes puolet. Toivotaan, että selviän kotimaahan ilman hammaslääkärissä käyntiä.

Iltapäivällä virkistäydyin vielä jalkahoidossa ja GT:llä hyvässä seurassa. Petri palasi hyvin menneeltä Huen reissulta seitsemän jälkeen. Kuvia oli tullut napsittua kameraan, mutta niitä ei nyt pysty tähän blogiin valitettavasti siirtään. Tai tietenkin pystyisi, mutta ei näin lomalla voi opetella mitään niin vaativaa. Opettelin tänään mistä tulee hiiren oikea tällä Macbookilla, koko aivokapasitetti on nyt käytetty.

Syömässä käytiin kotikadun kuppilassa, joka oli tupaten täynnä. Lisää pöytiä laitettiin ulos jalkakäytävälle. Muissa kahdessa lähiravintolassa ei ollut kuin henkilökunta katsomassa telkkaria ja yksi paikka (se jossa ukko yritti huijata meitä laskussa) oli ihan pimeänä. Meniköhön jo koko putiikki nurin.... Joskus säälittää miten pienestä voi olla kiinni se, että ihan hyväkin ruokapaikka ei syystä tai toisesta saa sitä ensimmäistä asiakasta ja sitten muutkin jo kiertävät sen kaukaa. Samoin säälittää vähän tuo naapurihuoneen äiti. Muksut ovat ottaneet muutamat itku-potku-raivarit päivän kuluessa. Melkein tekisi mieli mennä apuun...

Linja-autossa ompi tunnelmaa...

Sääennusteen mukaan tänään satoi. Mutta Pekka Pouta oli onneksi kesäterässä, sillä yhtään pisaraa sadetta ei saatu. Tosin osan päivää oli pilvistä ja välillä tummiakin pilviä kerääntyi taivaalle, mutta koska me otettiin taas polkupyörät, niin suunnattiin sinne missä taivaanranta oli kirkkainta. Löydettiin taas uusia pyöräreittejä ja nähtiin paikallisten arkielämää.

Vanhassa kaupungissa käytiin kahvilla pikku kahvilassa, jossa koin taas mieleenjäävän vessareissun: läpi ravintolan, läpi keittiön, portaat ylös makuuhuoneeseen ja siitä aulaan. Aulassa oli kolmea lajia lattiapäällystettä, hammasharjat kodikkaasti lavuaarin vieressä sekä vessan ovessa nyrkin mentävä aukko. Siistiä oli kuin 5 tähden hotellissa.

Ravintolan eteen tuli vanha mummo myymään jotakin koristaan. Mummon sateenvarjoviritelmä kiinnitti huomioin. Mummo myi jotain kopastaan ja ennen kuin jatkoi maktkaansa, niin mitäpä tapahtui? Alkoi mäkitorppa soimaan ja mummo tempaisi kännykän korvalleen ja puhua papatti hetken aikaa. Sama ilmiö kaikkialla, myös täällä. Aivan kuten nuorten kokoontumisissa. Monta tyyppiä istuu baarin pöydän ääressä, ei puhua pukahda, vaan kaikki räplää puhelimiaan.

Lounaalla käytiin taas kotikadulla ja tilattiin listan ukopuolelta isoja rapuja "in tamarind sauce". Lautaselle mahtui vain 4 rapua. Tarjoilija nimittikin niitä nimellä "mini-lobster". Nuppu: olisit tykänny.

Illaksi oli sovittu Danangin reissu, jonka kohokohta olisi lohikäärme-sillan lohikäärmeen syöksemä tuli ja vesi. Hoi Anin linja-autoasemalla hypättiin paikallisbussiin. Ja  heti yrittivät turistia jymäyttää. Bussissa oli hinnastossa 4 eri hintaa, joista halvin 6000 dong, kallein 17000. Rahastaja sanoi pokkana, että 50000! Selitti vielä, että ne kaikki 4 eri hintaa lasketaan yhteen. Mutta ei meitä niin vaan vedätetä. Olin lukenut varoituksia netistä ja Annika kuullut asiasta oppaalta, joten kylmän viileästi Kimmo totesi, että me mennään sitten ulos bussista. Ja kyllä ääni vahtui kellossa. Rahastaja ja apupoika naureskelivat keskenään ja 17000 (= 0,70€) kelpasikin yhtäkkiä mainiosti.

Täällä siis on yhdessä bussissa todella kolme työntekijää: kuski, rahastaja ja apupoika. Apupoika keikkuu keskiovella (ovet siis pidetään auki koko ajon ajan), näyttää takaatuleville kädellään viittilöimällä mihin pysähdytään, nappaa kyytiin tulevien reput ja kassit ja tuuppaa selästä vauhdilla bussiin. Ja bussissa kuljetetaan ihmisten lisäksi todella aivan mitä vaan: harjateräksestä mausteiden kautta isoihin pahvilaatikoihin. Yksi valtava ammeen kokoinen metallihäkkyrä joudutttiin kyllä jättämään pysäkille, kun ei mahtunut ovista sisään. Väkeä otettiin sisään.... riittävästi. Bussissa meillä oli tosi hauskaa ja taisimme ainoina länsimaisina tuoda hauskuutta myös paikallisille.

Kimmo paikallisoppaana johdatti meidät jäämään Danangissa bussista oikealla pysäkillä lähellä dragon bridgeä. Ensin etsittiin baaria, jota ei meinannut löytyä mistään - pelkkiä kahviloita. Sitten etsitiin ruokapaikkaa, jota ei meinannut löytyä mistään - nyt taas löytyi pelkkiä baareja. Päädyttiin poikkeuksellisesti italo-tarjontaan ruuan suhteen eli pizzaa ja pastaa. Yllättivät positiivisesti. Sen sijaan baarin lattialla vilistänyt torakka yllätti muuten vaan.

Yhdeksän aikaan alkoi sillan lohikäärme syöksemään tulta! Muutamia isoja tulisuihkuja tuli ensin, sitten päälle valtavat määrät vettä. Koko silta ja ympäristö oli upasti valaistu. Koko juttu ei kestänyt kovin montaa hetkeä ja kuvista tuli huonoja. Onneksi väriä oli muissakin silloissa, niin saatiin yksi öinen kuva tähänkin blogiin.

Näytöksen jälkeen napattiin taksi takaisin hotelleille. Koska paikallisbussien kulkemisesta illalla ei ollut tarkkaa tietoa, niin ajateltiin varmistaa, että Petri ehtii aamuksi klo 7.25 retkibussiin. Matkaa oli reilut 30 kilometriä. Kuski oli hyvä, mutta taksi kuin jääkaappi. Mikä ihme villitys tuo ääretön kylmentäminen on?

Ja ollaan muuten saatu uusi lapsiperhe naapuriin. Keuhkot on kunnossa pikkusilla ja volyymit kohdallaan. Myös äidillä. Taisi reissuväsymys purkautua kerralla kaikilta.

Veneilyä, shoppailua ja intialaista ruokaa

Aamu alkoi ihmeellisen rauhallisesti, kun naapurihuone oli tyhjillään. Tänään kyllä yläkertaan muutti kuuden hengen porukka, joka pitää meteliä senkin edestä... Mutta rauha siis maassa hypättiin pyörien selkään ja suunnattiin vanhaan kaupunkiin. Hotellin polkupyöristä ollaan tehty jo empiirinen tutkimus, että numero 10 on paras ja numeroa 19 ei kannata ottaa. Polkimet vääntyneet ja kapassa löysää. Petri on kyllä korjannut jo muutaman pyörän jarrut. Muutenkin Petri alkaa muistuttaa isääni, joka aina lomallaan korjaa hotellihuoneessa kaikki vuotavasta vessanpytystä hanan tiivisteisiin. Petri on pessyt jo suihkuverhon, kun se haisi ummehtuneelle.

Vanhan kaupungin satamasta otettiin tunnin venereissu hintaan 8€. Veneeseen olisi mahtunut parikymmentä muuta meidän lisäksi, mutta saatiin ihan privaattiristeily. Vene puksutti lähisaarien ympäri ja matkalla näki mukavasti maisemia ja paikallista elämänmenoa. Rentouttavaa.

Poikettiin ristelyn jälkeen myös kauppahallissa ja ympärillä olevilla markkinoilla, lähinnä kuvaamassa. Mutta sen verran innostuttiin shoppailemaankin, että Petri osti itselleen vyön. Kuten jokaiselta ulkomaanreissultaan. Ja minäkin ostin jotain itselleni. Ihan oikeesti siis! Rantarätin, kuten jokaiselta etelän reissulta. Tämä oli tosin vähän sivistyneempi versio. Ihanan vilpoisa. Pesukonetta ei kannata kyllä ajatella, tuskin tulee elävänä rummusta takaisin.

Syömässä käytiin samassa paikassa kuin ensimmäisenä päivänä eli hotellin lähellä Bao Hanissa. Neljän tunnin pyöräily- ja kävelyreissun jälkeen oli jo nälkäkin. Saatiin aivan loistavat ruuat! Katkarapuja eri kastikkeilla. Ja jälkiruuaksi talo tarjosi hedelmiä - mangoa ja banaania. Ehkä siksi, että houkuttelin pari englantialaista turistia syömään kehumalla vuolaasti ruokaa. Jos ei kehunut, niin talo tarjosi vain mangoa. Nähtiin naapuripöydästä.

Yllätin itseni menemällä jalkahierontaan hotellein vieressä olevaan spaahan. Joka reissulla olen menossa, mutta aina jää meinaamiseksi. Nyt menin ihan oikeasti. Ihanan rentouttavalla 45 min hieronnalla oli hintaa 6€. Ehkä täytyy mennä toisenkin kerran.

Illalla lähdettiin vanhaan kaupunkiin syömään Annikan ja Kimmon kanssa. Haastetta oli kyytiin pääsyn jälkeen saada taksi pysähtymään. Taisi olla puolikuuro, kun "you can stop now" kaikui kuuroille korville. Mielellään olisi meitä mukavia matkalaisia vielä kyydissään pitänyt. Ihanan illan kruunasi loistoruoka intialaisessa Ganesh-ravintolassa. Ensimmäinen ravintola, jossa kysyttiin haluatteko laskun erikseen. Muuten täällä on aivan turha selittää, että lasku pitäisi puolittaa. Kaikki vaan samaan ja sitten itse laskeskellaan, niin säästyy hermo kaikilta.

Yhdet GT:t otettiin vielä ennen "kotiin" lähtöä. Baarissa ei ollut muita asiakkaita, mutta istuttiin sinne silti, koska ei kai kukaan voi GT:tä pilata. Eikä voinutkaan! Tosin taidettiin gini käydä ostamassa muutaman korttelin päästä, kun sen verran kesti. Ei kyllä haitannut yhtään, koska tein odotellessa mielenkiintoisen vessamatkan, jolloin näin omistajaperheen makuuhuoneen, lempi tv-ohjelmat, pyykit ja pesukoneet. Ja tietenkin sen vessan. Yhteistähän kaikki lopulta on. Neljä GT:tä maksoi 8€, joten ei auta valittaa. Joku ehkä ajattelee, että aina näitä viinapäivityksiä, mutta tiedoksi huolestuneille, että kukaan meistä ei syö malariakuuria, joten jotenkin sitä tautia on pakko ehkäistä.

Hyvä lisää hyvää

Täällä aamut alkaa aikaisin. Naapuritontilla on kalatori, jossa alkaa kuhinaa kuudelta. Samaan aikaan naapurin rouva alkaa huutamaan tuoreimpia kuulumisiaan kännykkäänsä terassilla ja pikkuinen vaatii aamupalaansa herättyään. Tää on siis todellakin mun maa! Ja melkein Petrinkin. Nyt oltiin polkupyörien selässä jo kahdeksan jälkeen.

Tällä kertaa pyöräiltiikin vähän pidempi lenkki, taisi tulla parikymmentä kilometriä mukavilla vaihteettomilla mummopyörillä. Jarrujakin oli tällä kertaa molemmilla sekä etu- että takapyöriin. Kartasta katsottiin lenkki paikallisasutuksen ja riisipetojen läpi vanhaan kaupunkiin, jossa pidettin juomatauko. Tällä kertaa oli ravintolassa sähkötkin ja Petri sai banaanilassinsa. Vanhan kaupungin pit stopin jälkeen kierreltiin vielä summamutikassa muutamalla saarella.

Puolen päivän aikaan tultiin hotellille ja hetkeksi altaalle. Ihan kuin uima-allas olisi jotenkin kasvanut kokoa eikä ollut enää ihan postimerkki vaikka pieni onkin. Päättelin sen johtuvan siitä, että keskityn positiiviseen. Etenkin lomalla. Voisi tästäkin hotellista sanoa, että parhaat päivänsä nähnyt, terassin laatat irtosi kun hiukan kolautin rantasandaalilla, hiekkaa kulkeutuu huoneeseen kilotolkulla kengissä kun nurmikko on huonossa kunnossa ja koko hotellilla on yhteensä 10 aurinkotuolia, altaasta tai rannasta nyt puhumattakaan. Mutta ne on kuitenkin pikkujuttuja, jotka hetken päästä ovat vain hauskoja sattumuksia. Täällä on niin paljon enemmän kaikkea ihanaa päällimmäisenä upea omalta terassilta avautuva jokimaisema, ohi lipuvat kalastusveneet, vanha kaupunki, pyöräily, ihanaa ruokaa ja rakkaita ihmisiä ympärillä. Ja aurinko. Tosin kohta ennusteen mukaan jo sade, mutta ei nyt senkään anneta masentaa.

Lounaalle pyöräiltiin Tripadvisorin kehumaan Nhu Bau ravintolaan. Hotellin pyöränvuokraaja kyllästyy meihin varmaan ihan justiinsa, kun jo toistamiseen taidettiin herätää se siestalta. Mereneläviä syötiin taas kerran, koska ne on täällä ihan huippuhyviä. Hintaa tuli parin oluen kera alle 10€. Ravintolan tarjoilijalla oli eri maalaisten ruokailijoiden piirtämä Euroopan kartta, johon sain kunnian lisätä Suomen. Puolan yläpuolella oli vielä tilaa. Tarjoilija ihmetteli ääneen miten jossain maassa voi olla vaan 5 miljoona asukasta. Samoin ihmetteli sitä, että miten kukaan vapaaehtoisesti pyöräilee, kun mopo on niin kätevä.

Illansuussa oli tuttuun tapaan treffit Annikan ja Kimmon kanssa. Otettiin perinne-GT:t kotikylällä ja lähdettiin TA:n suosittelemaan Riverside Garden ravintolaan. Kartan merkki ei osunut aivan kohdalleen, koska kävelymatkaa tuli pari kilometriä puolen kilometrin sijaan. Ruoka oli hyvää, mutta palvelu ihan extra hidasta. Mun ruokani (paistettuja nuudeleita ravuilla) tuli vasta, kun kaikki muut olivat syöneet. Mikähän siinä kesti? Kuvassa Annikan ja Kimmon annos, NAM!

Petri päätti, että lähtee sunnuntaina AM:n retkelle Hueen, keisarilliseen kaupunkiin. Itse aion passata tuon mm. 2 x 4 tunnin bussissa istumisen vuoksi. Oon niin iso tyttö, että varmaan pärjään. Oikeesti täällä on tosi turvallisen oloista. Voisin hyvin kuvitella reissaavani täällä yksinkin reppu selässä.

Nyt kello on täällä vähän yli kymmenen ja ihmettelemme hotellihuoneen rauhaa. Missä kaikki on? Lähtikö kaikki naapurit kerralla koteihinsa? Missä laps? Missä kuorsaaja? Täällä on melkein kuin huopahattutehtaaassa. Ei kohden koskaan.

Kohta ylikunnossa

Aamulla olin hereillä kukon laulun aikaan ja Petrikin joutui nousemaan aamupalalle jo ennen kahdeksaa. Ihanaa kun oli taas munamies aamupalalla "two omelets with everything" ja päivä lähti hyvin käyntiin.

Ei kun hotellin pyörät taas alle ja vanhaan kaupunkiin. Täällä turisteilla tuntuu lähes kaikilla olevan alla polkupyörä. Paikallisilla vanhemmilla ihmisillä on mopot ja nuoremmilla apumoottorilla varustetut polkupyörät. Petrin uusin bisnesidea on tuoda niitä kontillinen Suomeen. Alustavia varauksia voi tehdä tänne blogiin. Pyöräily on muutenkin mukavaa, kun tiet on päällystettyjä ja tasaisia. Pärjää huonommallakin kunnolla. Tätä menoa olen jo ylikunnossa ennen kuin loma loppuu.

Hoi Anin vanha kaupunki oli yhtä ihana kuin mitä ensivaikutelma. Vähän liikaa kauppoja omaan makuuni, mutta vanhoja taloja, upeita värejä, menneen maailman tuntua... Jätettiin pyörät vähän sivummalle ja käveltiin katuja ristiin rastiin. Ostettiin turistilippu, millä pääsee viiteen vanhan kaupungin historialliseen kohteeseen. Kolmessa käytiin. Yksi oli hieno vanha asunto, paremmat kuvat jäi kameraan. Löydettiin reissun halvin olut 14000 dong eli alle 60 senttiä. Petri olisi tilannut mieluummin banaanilassin, mutta tarjoilija sanoi "Sorry, no" ja näytti pistorasiaa. Ei siis ollut sähköä! Pakko oli ottaa kalja, kun ei tehosekotin toiminut.

Reilu kolme tuntia oltiin reissussa ja palattiin hotellille hetkeksi aurinkoon. Rauhallisen auringonottotuokion keskeytti mies, joka kiipesi palmuun ja alkoi pudotella kuivuneita lehtiä ja kookospähkinöitä. Täytyi siityä muutama metri altaan suuntaan. Allasta (eli sitä postimerkkiä) ei tastattu.

Sen sijaan testattiin hotellia vastapäätä ollut ravintola. Ruoka oli superhyvää, ehkä parasta tällä reissulla, mutta kun lasku tuli, niin maksoi kyllä paljon enemmän kuin listalla. Ensin tarjoilija ei mienannut myöntää asiaa, mutta otin ruokalistan käteeni, kännykän laskimen esiin ja kas kummaa! Kuinka sitä oli vahingossa tullutkin 100 000 dongia liikaa laskuun. Tarjoilija kaivoi kyllä rahan lompakostaan, mutta ei edes pahoitellut! Rikkoi asiakspalvelun tärkeintä perussääntöä. Virheitä tulee kaikille, mutta ärsyttää jos yritetään tarkotuksella viilata linssiin.

Illalla suhautettiin taksilla vanhaan kaupunkiin syömään ja ihmettelemään ihmisvilinää. Vanha kaupunki oli tunnelmallisesti lyhdyillä valaistu ja jokeen olisi saanut lähettää paperikukkasia, joiden sisällä oli kynttilä. Tyydyttiin ihailemaan päältä. Japanilainen silta oli iltavalaistuksessa kaunis ja sekä joella että sillan edustalla kuvattiin hääparia. Häitä nähtiin eilen jo neljät (kauhea älämölö), joten taitaa taivaanmerkit olla nyt hyvässä asennossa. Ruoka ei ollut hääppöistä, kaikilla taisi olla huonointa reissussa. Vähän liian turistinen maku. Paras ruoka oli Petri kaukeittiöstä ostama peruna-banaanikakku tai lätty tai lörtsy. Mutta taksikuski oli söpö ja ajotyylistä päätellen oli suomaista rallikuskin verta. Tai formulakuskin.

Tässä blogia kirjoittaessa huomasin yhtäkkiä, että tänäänhän on Nupun nimipäivä. Laitoin onnittelut varmuuden vuoksi whatsappiin, kun tuntuu tää blogin lukeminen olevan vähän nihkeätä. 5€ palkintokin on vielä lunastamatta.

Kattokaas meidän biitsiä!!!!

Aamulla bussi haki meidät hotellilta 9.20 suuntana Saigonin kotimaan terminaali. Muutaman ylimääräisen kunniakierroksen jälkeen bussi kurvasikin oikeaan terminaaliin ja lento lähti 12.20. Vietnamilaiset osoittautuivat paljon rauhallisemmiksi matkustajiksi kuin esim. intialaiset. Täällä istuttiin penkissä pääsääntöisesti koko matkan ajan ja aina siihen asti, että oltiin pysähdyksissä, toisin kuin Intiassa. Näin äidin sydäntä kuitenkin riipaisi katsoa käytävän toisella puolella ollutta äitiä, joka antoi laskun ajaksi parivuotiaan lapsen tulla syliinsä. Ilman turvavyötä tietenkin. Tiukkapipona sanon, että lapsen paikka koneessa on penkissä turvavöissä kiinni. Koko matkan.. Kyllä ne siinä oppii istumaan vilkkaimmatkin tapaukset, kokemusta on. Ja vielä laskun ajan, huh huh...

Hoi Anissa oltiin kahden aikaan ja bussimatka hotellille kesti reilun puoli tuntia. Hoi Anissa oli vastassa upea aurinkoinen ilma, lämmintä 27. Sää on ollut täällä epävakaista ja viileää, edellistä ryhmää oli vastassa +16 astetta. Lentoasemalla jo vertailtiin sääennustuksia. Mun ennusteeni (Accuweather) voitti, koska siinä satoi vaan yhtenä päivänä.

Hotelli River Beach resort on kivalla paikalla joen varrella. Saatin huone, jossa on terassi hienoilla jokinäkymillä. Saa nähdä onko ötökäitä. Seinät on kuin paperia, kaikki kuuluu: mm. just nyt naapurin pariskunnan maailmanparannus ja jonkun karmee kuorsaus. Vähän kulahtanutta, just passelia.

Mutta Petrille uima-allas on järkytys. Esittelyssä kyllä sanottiin, että "pieni allasalue", mutta allas on kuin postimerkki. Tai Maikin aikanaan nimeämä "barbinpesuallas". Aurinkotuoleja on muutama. No, järkytystä piti parannella ja milläs muulla kuin ruualla. Hyvä ruoka, parempi mieli - päti tähänkin tapaukseen. Hoi Anissa on tarjolla tuoreita mereneläviä eli rapuja ja mustekalaa tuli heti syötyä. Ruuat ja oluet kahdelle n. 10€. Halvemmallakin olisi syönyt, mutta laitettiin elämä risaiseksi :)

Ruuan jälkeen katsastettiin ranta. AM:n opas ei bussissa maininnut rannasta mitään ja toinen opas oli jo kertonut, että "vähän siellä jotain on mutta se on jo korjattu". Justiinsa joo. Meidän hotellin kohdalla ei ole rantaa ollenkaan ja tämä kuva on n. 300m päästä, missä hotellilla on aurinkotuoleja "rannalla". Ranta on siis matkustanut hiekanjyvä kerrallaan jonnekin (???) eikä se kyllä sinä aikana takaisin tule, kun me täällä ollaan. Toiseen suuntaan ranta jo vähän parani ja Aniikan ja Kimmon hotellin kohdalla rantaa jo varmasti onkin. Rannalla kävi myös aikamoinen tuuli, joten saas nähdä paljonko siellä tulee aikaa vietettyä.

Ei me tästä masennuttu vaan otettiin hotellilta ilmaiset polkupyörät ja suunnattiin lenkille. Petri paneli suoraan Hoi Anin vanhaan kaupunkiin, siihen Unescon listallekin päässeeseen. Matkaa oli n. 4 km suuntaansa. Matkalla nähtiin riisipeltoja, paikalliasutusta, ravintoloita, vesipuhveleleita, kalastajia, hotelleja... Ja ihmisä sitä enemmän mitä lähemmäs vanhaa kaupunkia päästiin. Väkeä oli kadulla jo siihen malliin, että heikompaa (siis minua) alkoi pyöräily hirvittää. Pyörässä oli vain yksi käsijarru ETUPYÖRÄÄN, eikä jalkajarruja ollenkaan. Luulin että Petrillä oli samanlainen pyörä, kunnes illalla selvisi että Petrillä oli kyllä sekä etu- että takajarru! Kävimme kaupungin laitamilla ottamassa muutaman kuvan ja suuntaisimme takaisin hotelliin. Jäi todella hyvä ensivaikutelma - sinne heti huomenna uudestaan.

Illalla oli taas tuttuun tapaan treffit A&K kanssa. Tällä kertaa ensin GT:t ja sitten ruuat. Tripadvisorin suositusta noudatettiin ja päädyttiin pikkupaikkaan hotellimme lähelle. Ensimmäisen kerran elämässä söin banaanin kukkaa viipaloituna. Ensimmäisen kerran söin myös koko aterian puikoilla. Ei mennyt hukkaan, kun netistä opettelin puikkojen käyttöä Saigonin hotellissa. Melkein on rakko nimettömässä puikkojen puristamisesta, mutta harjoitus tekee mestarin ja Compeed korjaa vauriot.

Saigonin valot

Aamu alkoi todella runsaalla aamupalalla tällä kertaa New Word hotellin aulakerroksessa. Samalla taas ihmeteltiin intoa viilentää hotellien yleiset tilat niin että t-paita päällä tulee kylmä. Kone puskee kylmää ja isoja lasiovia pidetään auki ulos 30 asteen helteeseen. Onko tässä joku järki? Vähempikin viileys riittäisi meille.

Hyvin viilentyneenä lähdimme siis helteeseen ennen klo 9, suuntana sotamuseo. Kävellen tietenkin, vaikka polkupyörätaksilla olisi perille päässyt intaan "one dollar!!!" Vietnamin sodasta kertovaan museoon pääsymaksu oli 15000 dong eli n. 60 senttiä. Museossa oli valokuvia, aseita, karttoja ym. Jotenkin siellä vasta tajusin, että sota oli kestänyt 17 vuotta. Aivan hirveä aika. Yhdellä osastolla kerrottiin millaista tukea Vietnam oli saanut sodan aikana ja sieltä bongattiin juliste, jossa oli info Tampereella järjestettävästä mielenosoituksesta "USA pois Indokiinasta".

Matkalla museosta hotellille Petri osti katukauppiaalta juotavaa. Ikään kuin kokoospähkinä, mutta mehu ei kyllä

kookokselta maistunut. Hyvää se silti oli. Samalla ihmeteltiin paikallista muotia. Siitä Saigon on hyvä kaupunki, että täällä saa kyllä turistikin kulkea missä vaatteissa vaan. Samoin kuin paikalliset. Vanhempien naisten kansallisasu on pyjama. Vielä sellainen kuviollinen keinokuitupyjama. Lisäksi näkee lyhyitä hameita, pieniä jakkuja, pidempiä tunikoita, sortseja, puolihameita, capreja. Todellakin sitä sun tätä. Todella helpottavaa tällaiselle, jonka kaikki vaatteet on E-liikkeen alennusmyynnistä monen vuoden takaa.

Altaallakin ehdittiin olla hetki auringossa ennen kuin taas muutettiin. Nyt 500m puiston poikki sinne oikeaan hoteliin eli Vien Dongiin. Siellä ovat jo ihan ihmeissään meidän ramppaamisestamme

mutta päästivät kyllä takaisin. Lounaalle mentiin reppureitten kadulle intialaiseen ravintolaan. Voi kun oli hyvää naan-leipää ja paneer butter masalaa.

Petrille ehti tulla jo hätä, että eikö tällä reissulla ehdi yhtään shoppailemaan. Täytyy sanoa, että yhtään ei itseäni haittaisi vaikka ei ehdittäisi. Aloin jo ideoida sellaista "akkaparkkia" ostoskeskuksiin mihin vois jättää  vaimon, joka ei halua shoppailla. Sen verran annoin kuitenkin periksi, että yksi kauppa käytiin ja sieltä löytyi onneksi uusi paita. Shoppailu siis aloitettu.

Illan ohjelmassa oli illallisristeily Saigon-joella. Laivana Vien Dong (eli sama nimi kuin hotellilla), kun Bonsaille oli käynyt se "insident". Laivaan oli otettu väkeä niin paljon kuin mahtui, mutta saatiin ikkunapöytä. Buffet-ruoka oli yllättävän monipuolista ja hyvää. Etekin tikussa grillatut ravut oli herkullisia. Risteilyllä kippistettiin myöhästyneesti Kimmon synttäreille parhaalla paikallisella oluella merkiltään 333, sanotaan baabaabaa. Ihailtiin myös upeasti valoilla koristeltuja pilvenpiirtäjiä ja pappaa, joka soitti jotain ihme soitinta. Siis keppiä, jossa kasvoi bambunversoja ja meni lanka hampaiden väliin, jolla pappa sääteli ääntä. Mähän sanoin, että se on ihme soitin. Lisäksi bändi soitti kaikki klassikot El condor pasasta lähtien, Hotel California vaan puuttui. Ette olis halunnu kuulla, etenkään Nuppu :)

Risteilyn jälkeen otettiin taksi alle ja hiukan pidempää reittiä kierrettin hotellille. Mutta Anikka ja Kimmoa ei niin vaan vedätettykään! Lisäksi kuski ajoi aina liian suurella vaihteella. Ärsyttää, että ihmiset ei osaa ajaa autoa. Etenkään jos se on sen ammatti. Harmitusta poisti viimeisen (tällä erää) Saigonin illan kunniaksi nautitut GT:t. Eikä jäänyt Petrin puhelinkaan tällä kertaa baariin, koska se oli varmuuden vuoksi jätetty jo hotellille. Ei auta ottaa liikaa riskejä. Nyt on tavarat suunnilleen taas kassissa ja aamulla klo 9.20 kohti lentokenttää ja Hoi Ania!